Esineruutukuvista kiitos Päiville! :)
Jälki ajettiin pari tuntia vanhana. Koira oli jäljelle lähtiessä niin täpinöissään, että jana meni ihan hullutteluksi. Silmät pyöri kuin hedelmäpeli ja liina lauloi ja soi, kun koira säntäili sinne tänne ja tuonne. Maastossa tosin oli paljon muutakin liikkujaa, ja todennäköisesti meidän janallakin oli joku käynyt pyörimässä. Jälki kuitenkin löytyi kaikesta höyryilystä huolimatta. Eka keppi nousi jäkäläkankaalta. Ennen sitä oltiin ylitetty yksi leveä hiekkatie. Anni ajoi alkupään jäljestä todella kiireellä ja piti jarrutella aikalailla.
Ekan kepin jälkeen uusi, vielä leveämmän hiekkatien ylitys, ja laskeutuminen vanhan hiekkakuopan pohjalle. Alusta oli todella vaativaa; hiekkaa ja siellä täällä plänttejä muutaman millin mittaista rutikuivaa sammaleentapaista. Aakeella laakeella tuulikin aika kovasti. Jäljestys muuttui selvästi haparoivammaksi ja tuli muutamia herpaantumisia; pää nousi ja pikku silmäys ympärille, että mikäs mesta tää on. Toiselle kepille tultiin just eikä melkein raiteilla, mutta jostain syystä koira ei reagoinut keppiin lainkaan, vaikka nenä meni ihan vierestä. Jarrutin, otettiin vähän pakkia ja vasta sitten koira hokasi kepin. Outoa.
Hiekkakuopan pohjalta jälki nousi taas kangasmetsän puolelle ja ylitti hiekkauran. Kolmoskeppi kankaalla. Sen kanssa kävi samalla tavalla kuin kakkosenkin, koira meni melkein päältä, ei reaktiota. Todella outoa. Kankaalta jälleen hiekkauran ylitys ja takaisin hiekkakuoppaan, tai oikeastaan se näytti kuivuneen lammen pohjalta. Kiviä, hiekkaa ja todella kitukasvuisia sammaloituneita plänttejä siellä täällä. Koirasta huomasi, että joutui tekemään töitä tosissaan. Jälki meni pätkän matkaa soratientapaisella höyläämön hallin vierustaa, jossa neloskeppi. Taas sama kuvio, ohi olisi mennyt ellei ohjaaja olisi ollut jarruna. Todella, TODELLA outoa. Soratieltä kivikon ylitys hiekkatielle ja siitä kankaalle. Loppujälki pysyikin kankaalla, tuli vielä yksi hiekkatien ylitys, monta kulmaa ja kiemuraa. Viitonen ja kuutonen nousi ongelmitta.
Janahästäyksestä ja noista mysteerisistä ilmaisuongelmista huolimatta olen ihan mielettömän tyytyväinen, että koira selvitti todella vaikean jäljen loppuun saakka ilman hukkia. Maasto oli todella haastava, jälki yhtä mutkaa, kulmaa ja tien ylitystä, maastossa valtavasti harhoja ja siihen päälle vielä kova tuuli. Alkuun oli liian hätäinen, loppua kohti paransi, mentiin melkein löysällä liinalla, silti ei ollut väsähtäneen oloinen, vaan teki töitä loppuun saakka hyvällä motivaatiolla ja moottorilla. Seruaavan maastotreenin teemana voiskin sitten olla janat ja ilmaisut.